Espanjalaisen Rebel Actin K-18 mättöpeli Severance: The Blade of Darkness aiheutti heti ilmestyttyään kohua ikärajallaan ja onpa peli ehditty kieltää parissa maassa. Miksi, kysyi osa pelikansasta. Oliko pelissä mielettömät määrät verta ja irroitettuja raajoja? Kyllä pelissä verta on, vaikkakin tuntuu siltä, että vastustajat ovat kuivahkoa mallia. Raajoja sentään irroitellaan maukkaasti; käsiä, jalkoja ja päitä tippuu lähes jatkuvasti. Välillä kunnon lyönnin mennessä perille vastustaja saattaa jopa puolittua.

Ensimmäisenä peli tuo mieleen männävuosien Die by the Swordin, sekä jonkin aikaa sitten julkaistun Runen. Peli onneksi eroaa Runesta huomattavasti maukkaammalla taistelullaan ja monipuolisuudellaan. Lisäksi Severancessa on huomattavasti vähemmän tasohyppelyä kuin Runessa, vaikka välillä joutuukin surmanloikkia ja kalliokiipeilyä harrastamaan.

Severancessa pelaaja ottaa ohjastaakseen barbaarin, kääpiön, ritarin tai amatsonin. Amatsonilla on helpoin pelata, koska sillä on suurimmat ja uloittuvimmat pus... aseet. Jokaisella sankarilla on omat huonot tekosyyt lähteä mättämään vihollisia, ja juonesta ei ainakaan allekirjoittanut juuri perustanut. Jotkut tosin väittävät että juonikin pelissä on.

Tekniikaltaan Severance on kaksijakoinen. Ensinnäkin siinä on uskomattomat määrät bugeja, mutta toisaalta peli tarjoaa uskomattoman silmiä hivelevän ja korvia hellivän maiseman. Pelin grafiikkamoottori, bugeineenkin, on erittäin kaunis, etenkin varjojen osalta ja pelistä yllättäen löytyy softa HRTF-tuki. Eli kuulokkeiden omistajat pääsevät paikallistamaan vastustajia 3d-äänimaisemista. Tosin HRTF välillä napsuu, mutta tilantuntu välittyy kuintekin suhteellisen hyvin. Osa äänistä on, ikävä kyllä, lähinnä häiritseviä. Viime laneillakin eräs oli vähällä saada hermoromahduksen amatsonin huudahdellessa jatkuvasti.

Bugeja pelistä löytyy niin pelinseisauttajista aina leijuviin esineisiin ja ruumiisiin, mutta Rebel Actin yllättävän palvelualtis tekijätiimi on kovasti lupaillut bugeja liiskaavaa päivitystä. Lisäksi pelistä puuttuu, taistelua lukuunottamatta, streiffaaminen eli sivuaskeleiden käyttö. Pelin kontrollit oppii kohtalaisen nopeasti, ja vaikeimmatkin erikoislyönnit totuttelun jälkeen saavat vastustajatkin maastoutumaan. Palasina tosin.

Tunnelmallista musiikkia on luvassa, ja sitä kuuntelemalla tunnelma pysyy helposti yllä. Ikävä kyllä se on samaan aikaan myös usein liioteltua ja pakolliset "jännitysmusiikit" välillä ilmaantuvat ihan omia aikojaan, vaikka vastustajia ei ole lähimaillakaan. Musiikkien ansiosta pystyy myös ennustamaan sinne tänne ripoteltuja pelaajan pään ja jalkojen menoksi suunniteltuja ansoja. Osa musiikeista on lähinnä keskinkertaista, mutta aihepiiriin sopivaa taustakamaa.

Pelin sankarit keräävät tasoja, yllättäen, vastustajia silpomalla. Aina tason noustessa sankari saa lisää osuma-, suoja- ja hyökkäyspisteitä. Lisäksi jokaisen tasonnousun yhteydessä hahmon stamina nousee (pystyy käyttämään isompia aseita ja lyömään niillä, sillä jokainen lyönti väsyttää sankaria).

Taistelut ovat pelin parhain osa. Herkullisia erikoislyöntejä löytyy jokaiselta hahmolta enemmän tai vähemmän ja kaiken lisäksi hahmot jopa eroavat toisistaan, sillä esimerkiksi keihäät pysyvät hyvin vain amatsonin käsissä ja isoja lyömämiekkoja heiluttaa parhaiten barbaari. Taisteluissa on erikseen "lock on" -tila, joka saa hahmon automaattisesti kääntymään vastustajaan päin ja helpottaa näin osumista. Lisäksi se mahdollistaa sivuaskeleiden käytön. Alussa taistelut ovat tosin yhtä säheltämistä, sillä vastustajan ohi juostessa lukitus päällä on vaikeaa paikallistaa vastustaja. Lukituksen voisi tietysti ottaa pois päältä ja ottaa etäisyyttä taisteluun, mutta kun ei millään halua vetäytyä taistelusta.

Jokaisen sankarin peli- ja taistelutyyli eroaa muista. Amatsonin kaukaa lähtevät hyökkäykset ja ritarin sivistyneet kilpitorjunnat ja lyönnit eroavat paljolti barbaarin miekkatorjunnoista. Lisäksi kilpien ja panssareiden käyttö lisää hahmojen vaihtelevuutta. Amatsoni kun ei pue ylleen kuin kevyitä nahkapukuja, kun taasen ritari pääsee oikeuksiinsa raskaassa levypanssarissa. Lisäksi jokaisella hahmolla on ensimmäinen kenttä oma, mutta loput ovat kaikille yhteisiä.

Taistelussa sankari voi käyttää jalkojen ja käsien lisäksi keihäitä, miekkoja, kirveitä ja nuijia. Lisäksi heiluteltavaksi löytyy esimerkiksi bo, viikate ja hilpari. Jousipyssylläkin pääsee vastustajia tiputtamaan. Jokaisella aseella (mitä valittu sankari osaa käyttää hyvin, poislukien jouset) on erikoislyönti ja sen lisäksi löytyy jokaisella aseella mahdollisia peruslyöntejä. Kaikki erikoislyönnit ovat tasoriippuvaisia, joten heti alkuun kaikkia ei pääse kokeilemaan.

Mätettäviä vastustajia on kiitettävästi epäkuolleista ja örkeistä aina elementaaleihin ja hämähäkkeihin. Helpoimmat vastustajista tippuvat jo ensimmäisellä osumalla, kun taas välillä eteen sattuvia isompia vastustajia saakin sitten survoa tehosekoittimen lailla.

Kaikenkaikkiaan Severance on erittäin nautinnollista mättöä ja ainakin minunlaiseen fantasiafaniin silpominen uppoaa kuin Titanic. Strafen saa peliin aktiivisten fanien tekemällä modilla ja peliin löytyy monia muitakin modeja peliaikaa yllättävästi pidentämään. Pelistä paistaa kuitenkin läpi pieni viimeistelemättömyys ja potentiaalinen peli ja aihe tuhlataan juonettomaan hack'n'slash -juhlaan. Aiheesta pitäville tapaus, mutta muut etsikööt realismia muualta, Severancesta sitä ei nimittäin juuri löydy.

- Aki Torvikoski
12.4.2001

Maittava verilöyly

On aika vaihtaa laserpyssy miekkaan ja kokea todellista taistelua nenät vastakkain. Severance on piristävä taistelupeli kaikkien nykyisten 3D-räiskintäpelien rinnalla. Voisi sanoa, että Severance jatkaa Die By The Swordin jalanjälkiä, joka ei ollut hassumpi sekään. Kunhan alun näppäinkiroiluista (ei strafea mm.) on päästy eroon niin seikkailu pääsee oikeuksiinsa. Taistelusysteemi toimii loppujen lopuksi ihan hyvin – kunhan sen oppii. Perusideana on, että hahmon leveleitä pyritään nostamaan, uusia tappavampia aseita löytämään ja opetella niitä käyttämään ja tietysti lyödä itsensä läpi aina seuraavaan tasoon.

Vaikka muutamia puzzleja onkin usutettu mukaan, on Severance puhdasverinen taistelupeli, eikä varmasti muuta yritäkään olla. Severancen vahva puoli on siis ehdottomasti maittavat ja näyttävät (=veriset) taistelut, ja siinä sivussa mitätön asia kuten juoni on sivuseikka. Haastetta löytyy sopivissa määrin ja asiaa ei helpota se, että välillä kamerakulma sekoilee kesken taistelun. Grafiikka on loistokasta ja äänetkin kelpaavat muutamaa rynkytystä lukuunottamatta. Hienon grafiikan vastapainoksi on tietenkin konevaatimukset korkeat, joten en suosittele hankkimista jos ei omista vähintään suositus-kokoonpanoa. Kaikenkaikkiaan viihdyttävä taistelupeli, joka saa adrenaliinin jylläämään ja pistää nauttimaan siitä kylmästä teräksestä joka iskeytyy vastustajaan, jonka jälkeen pieni futismatsi onkin paikallaan. Huom! K-18 =D

Severance - K18-leimalla ratsastava taistelupeli

Suomen ensimmäisen K-18 -leiman "ansainnut" peli keräsi julkistuksensa aikoihin selkeästi paria astetta korkeamman huomion leimansa (tai tarran..) ansiosta, kuin mihin se olisi pystynyt ilman väkivaltavaroitusta. Kaikkiahan tämä heti kiinnostaa, myös niitä naapurin 11-vuotiaita, sehän on selvä.

Pelinä Severance ei ole yhtään hassumpi. Luvassa on kaunista 3D-grafiikkaa ja tietenkin ennen kaikkea veristä taistelua erilaisilla hahmoilla ja aseilla. Juuri nämä erilaiset pelihahmot, joita on neljä, pitävät pelaajan kiinni pelissä, vaikka joskus jäisi vähän jumiinkin. Ainahan voi nimittäin vaihtaa seuraavaan hahmoon jos eteneminen edellisellä ei enää luonnistu, ja palata sitten taas takaisin kun innostusta jälleen löytyy. Ja innostustahan löytyy, jos vaan koneesta löytyy tehoja komean grafiikan pyörittämiseen. Esimerkiksi seinille heijastuvat varjot ovat komeaa nähtävää, mutta myös tehoja vieviä yksityiskohtia.

Tasot olisivat saaneet olla hivenen monipuolisempia turhan lineaaristen tasohyppyjaksojen sijaan. Kenttiin ripotellut tehtävätkään eivät ole niitä kaikkein omaperäisimpiä, mutta eihän kaikkea voi yhdeltä peliltä vaatiakaan, eihän. Taistelusysteemi sen sijaan on mielestäni melko onnistunut, mutta totuttelua sekin vaatii. Kuvakulma heittelehtii välillä vähän ikävästi, ja sivuttaisliikettä ei pelin normaalitilassa ole lainkaan, puhumattakaan mahdollisuudesta kurkistaa nurkan taakse.

Kaiken kaikkiaan peli tarjoaa pelattavaa pitkäksi aikaa, jos vain pelityyppi ja veriset taistelut kiinnostavat. On nimittäin oikein hienon näköistä, kun vastustaja vastaan tullessaan menettää ensin päänsä, ja tämän jälkeen hänet halkaistaan yhdellä miekan iskulla, tietenkään sitä punaista nestettä säästelemättä.