Bungie, tuo Myth- ja Marathon-peleillä itsensä kuuluisaksi tehnyt pelitalo on vihdoin saanut valmiiksi jo pitkään työstetyn Oni-pelin. Bungie on tämän odotusajan aikana kyhännyt kokoon Anime-vaikutteisen pelin, jossa pelin pääsankari, Konoko, laittaa tuhannen päreiksi robottia, kyborgia, ihmistä, konetta ja ties mitä. Päämäärääkin on tällä kertaa ajateltu, sillä pelissä on ihka oikea ja suhteellisen monimutkainen juoni, sekä erilaisiin temppuihin ja stuntteihin perustuvaa ongelmanratkontaa, ja paljon, paljon hyppelyä.

On vuosi 2032, eikä maailma ole enää entisensä. Maailmaa johtaa vain yksi hallitus, kriisien partaalla syntynyt Maailman Liittohallitus, jonka nykyinen johtoporras on korruptoitunut ja rahanahne valtakoneisto. Tietenkin poliisi on yhä toiminnassa mukana, mutta sen nykyinen muoto on teknologiarikosten erikoisosasto (TCTF). Liittohallitus päällisin puolin luottaa TCTF:ään ja antaa sille kaikki valtuudet, mutta pinnan alla on salamyhkäinen liitto, jossa kumpikaan ei luota kumpaankaan puolin ja toisin.

Oni ottaa selkeästi uudenlaisen juoniasetelman heti alusta mukaan, sillä valtapoliittiset suhteet eivät ole vielä kovinkaan vanha tuttavuus. Kuten edellä mainittiin, pelin päähenkilö on Konoko. Hän on naispuolinen, teknologiarikosten erikoisosaston eliittikoulutuksen hankkinut agentti. Koulutus hoidetaan heti harjoittelutehtävissä pohjustuksena ensimmäiseen oikeaan karttaan, joten Konoko on vasta märkäkorva aloittaessaan tositoimet. Taistelu syndikaattia ja heidän päämiestään, päällikkö Muroa, vastaan alkaa (ei, kyseessä ei kuitenkaan ole S. Kurri).

Pelin kontrollit ja yksinkertaisimmat liikkeet opetellaan pelin ensimmäisessä harjoitustehtävässä, johon opastaa ylisöpöllä kimitysäänellä (anime-henkeä se tämäkin) Konokon uskollinen apulainen. Kontrollit ovat muuttamattominakin mielekkäät heti ensi kerrasta lähtien, eikä niihin ollut tarvetta edes puuttua. Potkut, hypyt, ryömimiset ja väistöliikkeet onnistuvat simppelisti parilla helpolla ohjausliikkeellä. Käsirysyjen varsinainen suola on kuitenkin akrobatia ja erilaiset kombinaatiot. Konoko osaa reippaan määrän erilaisia kikkailuliikkeitä, jotka ovat hyödyllisiä taistelukentällä, ja sitäkin upeampia katsottavia. Kuvakulma pysyy visusti lintuperspektiivissä, hieman Konokosta taaksepäin.

Kombinaatioiden mutkikkuus vaihtelee potkujen ja lyöntien erilaisista ajoituksista ja hakkauskerroista. Harjoituskentässä Konokolle annetaan perusliikkeet, joita tovin hakkaamalla pelin tiimellyksessä Konoko oppii uusia, monimutkaisempia liikkeitä. Tämä progressiivinen taistelutyyli on mielestäni erittäin hyvä idea, sillä pelin taisteluosuuksiin ei pääse kyllästymään lähellekään niin helposti, kun käytössä ei ole kaikkia liikkeitä heti alusta alkaen. Pelin edistyksellinen taistelusysteemi on suureksi osaksi sen joustavan suuntavapauden ansiota. Potkuja ja lyöntejä ei ole siis pakko suunnata pelkästään eteenpäin, vaan Konoko voi mätkiä vastustajia myös sivuille ja taakse samanaikaisesti.

Pelin alussa hakkasin näppäimiä suhteellisen agressiivisesti, mutta pelin edetessä taisteluliikkeeni olivat jo paljon mietitympiä ja tunsin shogunien elkeiden siirtyvän minuun (okei, minua ei siis rökitetty heti puolikuolleeksi).

Pelin kentät ovat keskivertoa laajempia: taistelua ja ongelmanratkontaa pitkälle, ja yleensä lopuksi vielä jonkinlainen loppuvastus. Yhtäläisyyksiä tasohyppelyyn on, eikä se rajoitu vain pelikaavaan. Ongelmanratkonnassa on hyvin monesti mukana jonkinlainen hyppely/taiturointi -osuus.

Kentät ovat urbaaneja pytinkejä, joissa on paljon käytäviä. Demoa kokeilleena ei kannata lannistua kenttäsuunnittelusta, sillä se vain paranee peliä tahkotessa. Kompleksit saavat uusia ulottuvuuksia ja luonnetta, eikä niissä seikkaileminen masenna. Pelaamisen helpotukseksi ruudun alaosassa on eräänlainen tutka, jonka avulla voi navigoida seuraavaan tehtäväpisteeseen. Turhautumisen voi kuitenkin aiheuttaa konsolimainen tallennussysteemi, jonka Oni hoitaa itse pelin tiimellyksessä. Eli sieltä ja täältä voi löytyä tallennuskohtia, jossa peli tallentuu automaattisesti. Jättimäisiä kenttiä löytyy 14 kappaletta.

Pelin aseet jakautuvat kahdenlaiseen tyyppiin: ballistiset aseet ja energia-aseet. Konoko pystyy kantamaan vain yhtä asetta kerrallaan, joissa on luonnollisesti rajalliset ammukset ja latauskin pitää suorittaa itse (maasta löytyy myös lippaita aseisiin). Pelissä on huomioitu myös vihollisten ammusmäärät, eivätkä ne voi ampua rajattomasti itsekään.

Aseisiin kuuluvat mm. Campbell Equalizer ja Hughes Black Adder - käsiaseet, jotka potkaisevat nätisti Konokon käsissä ja aiheuttavat mukavan mustan sävyn olohuoneiden tapetteihin. Raskaisiin mörssäreihin kuuluu esim. Scram Cannon, joka tulittaa kohteeseen ohjuspatterillisen "tuliaisia". Scram Cannon on raskas, hidas raahattava, mutta todella tehokas. Mukana on myös kaikenlaisia aseita siltä väliltä, joista erilaiset plasmatykitkin ovat mukavia käyttää. Arsenaali on mielestäni ihan kiitettävästi onnistunut.

Konokon apuvälineinä toimivat mm. erilaiset energiaruiskeet, ja voima- sekä näkymättömyyskentät (joista jälkimmäistä tarvitaan todella kipeästi eräässä kutkuttavan jännittävässä tehtävässä, jossa Konokon täytyy juosta tarkoin vartioidun alueen läpi täydellisessä ajoituksessa).

Onin grafiikka on hienoa. Tekstuurit ovat aika tylsiä ja tasaisia, mutta nätti arkkitehtuuri, valot, varjot ja kokonaisuudessaan todella nopeasti pyörivä pelimoottori yhdistettyinä mahtavaan hahmoanimointiin, saa aikaan hyvän illuusion interaktiivisesta anime-elokuvasta. Pelihahmot näyttävät motion-capturella toteutetuilta, mutta hahmojen tahmeus ei taistelun tiimellyksessä todellakaan ilmene.

Pelin edetessä tulee aina uusia pieniä lisäherkkuja, kuten tilanne, jossa Konoko potkaisee vastustajan asetta, joka päräyttää samaan aikaa ammussarjan lattialle, ja pelimme pääsankari tutustuttaa neiti Kyynärpään vihulaisen naamalle. Myös aseiden suuliekkien valaisemat käytävät ja viholliseen kohdistuvien osumien väläykset säpsäyttävät. Näyttäviä yksityiskohtia siis riittää.

Pelin vihollisia on montaa sorttia: on ihmisiä, kyborgeja, mutantteja ja robotteja. Vain muutamat kyborgit ja loppuvastukset ovat normaalia omaperäisempiä. Niiden älykkyys vaihtelee hieman, mutta merkittävästi vaikeammat viholliset ovat kuitenkin aina vain raskaammin aseistettuja. Käsirysyissä riittää kuitenkin haastetta, sillä ne osaavat väistellä ja tehdä kivuliaita vastaiskuja.

Äänipuoli on kunnossa, joskaan siihen ei kiinnitä kovasti huomiota. Normaalisti taloissa liikuttaesa ei kuulu muu kuin Konokon askeleet, mutta kun viholliset tulevat, alkaa vimmattu ääntely ja pauke. Myös taustamusiikki saattaa liukua tunnelmaa tehostamaan. Ääninäyttelijät ovat varsin mainioita, eikä ylinäyttelyn maku pääse yllättämään.

On harmi että vuoden 1999 E3-messuilla esiteltyä (ja hyväksikin kehuttua) moninpelitukea ei ole lopullisessa versiossa ollenkaan. Oni nimittäin kuulostaa jo paperilla mainiolta LAN-peliltä. Jos Oni olisi elokuva, se olisi Ghost In The Shell. Jos Oni olisi musiikkia, se olisi progressiivista housea. Jos Oni olisi juotavaa, se olisi kahvia: miellyttävä ja tasapainoinen kokemus, mutta kierrätettynä siitä ei hupia irtoa. Odotin kenties liikaa.

- Jani Haapakoski
9.3.2001