Suurimmalle osalle vanhemman PlayStationin omistajista nimi Medal of Honor tuo luultavasti mieleen Pleikkarin parhaat ammuskelupelit, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Allied Assault pysyy samassa aiheessa ja pelityyppikin on sama. Kyse ei kuitenkaan ole konsolikäännöksestä, vaan MOHAA on aivan oma pelinsä. Pelin tapahtumat alkavat Algeriasta, jossa tehtävänä olisi vapauttaa natsien nappaama englantilainen vakooja. Kun brittivakoojan vapauttaminen ei sujukaan kaikessa hiljaisuudessa, vyöryttävät liittoutuneet kaupunkiin kaikki mitä irti saadaan.

Vähäisen saksalaismiehityksen paukut valtaajia vastaan loppuvat alkuunsa, ja kohta kaupunki onkin liittoutuneiden hallussa. Vasta tästä juoni pääsee kunnolla alkuun. Kaupungin valtaamisen jälkeen pelaajan eteen ilmaantuu tehtäviä laidasta laitaan. Tehtävät ovat erittäin monipuolisia, eikä niistä puutu menoa eikä meininkiä. Pelaaja pääsee ydinsukellusvenesataman kautta legendaariselle Omaha Beachille, josta matka jatkuu kuin varkain kohti lopullista päämäärää, Berliiniin valtausta ja Hitlerin kukistamista. Matkalla ehditään taistella niin pommitettujen kylien varjoissa kuin Ranskan idyllisellä maaseudullakin. Pelin upeinta antia on ehdottomasti adrenaliinia pursuava maihinnousu Normandiassa. Vaikkei Allied Assault edes halua olla realisminsa osalta mikään sotasimulaatio, henkii maihinnousu ehtaa tunnelmaa. Se on toteutettu erittäin hienosti, maihinnousuveneestä lähtiessä olo on niin turvaton, kun sen saattaa kuvitella olleen aikoinaan Normandiaan nousseilla sotilaillakin. Mikäli onnistuu selvittämään tiensä läpi saksalaisten konekivääripesien suojaaman rantahietikon, tuntuu olo niin upealta, että kohtaus on tilanteen tallentamisen jälkeen aivan pakko pelata alusta uudelleen. Maihinnousua on voinut ennen Allied Assaultia yrittää lukemattomissa peleissä, mutta Medal of Honorin versio on ehdottomasti toteutukseltaan kaikkein laadukkain.

Vaikka maihinnousu onkin pelin upeimpia hetkiä, eivät muutkaan pelin kartat mitään roskaa ole. Kentät ovat erittäin hienon näköisiä, ja eroavat toisistaan ilahduttavan paljon, pääseepä eräässä tehtävässä jopa tankin puikkoihin. Ero jalkamiehen ja tankin tulivoimassa on merkittävä, ja jalkapatikkaan siirtyminen kismittääkin jonkin aikaa, kun on tankin makuun päässyt.

Quake 3:n pelimoottorin päälle rakennettu MOHAA on grafiikan suhteen vahvoilla, sillä id:n puolesta tappiin asti hiottu pelimoottori on paitsi melko hyvin optimoitu, myös erittäin yhteensopiva. Grafiikkabugeja ei pelistä liiemmälti löydy. Erityismaininnan ansaitsevat maan tasalle pommitetut kyläpahaset, jotka ovat toteutukseltaan ensiluokkaisia. Niissä väijyvät viholliset käyttävät erinomaisesti raunioita hyväkseen. Kun vihollisilta onnistuu väijyminenkin, on erityisesti tarkka-ampujien havaitseminen usein työn ja tuskan takana. Varsinkin hard-vaikeustasolla sopivaan paikkaan piiloutunut tähtäilijä nappaa pelaajasta helpon sulan hattuunsa. Easy-vaikeustasolla vastaan saa tulla suurempikin porukka, ennen kuin pelaajan ohjastaman amerikkalaissotilaan henki riippuu hiuskarvan varassa. Välillä vihollisten väijyminen on niin perinpohjaista, että katolla puun takana kyttäävää tarkka-ampujaa joutuu etsimään pidemmän tovin. Vaikka grafiikka muuten hienolta näyttääkin, on erittäin ikävää, että eteneminen Allied Assaultissa on ikään kuin putkea pitkin ryömimistä. Tämä tulee korostetusti esille ulkoilmakentissä, joihin olisi toivonut enemmän vapautta. Kun kentän ”raja”, jossa välilatauspiste on, lähestyy, on tämän rajan takaa usein nähtävissä pelkkää harmaata. Tämä selittää osaltaan pelin melko alhaisia laitevaatimuksia, mutta ainakin allekirjoittanut kokee rajatun liikkuvuuden erittäin negatiivisena asiana. Sisäkentissä ja kaupunkien kaduille sijoittuvissa tehtävissä ongelmaa ei onneksi havaitse.

Pelin äänimaailma toimii, joskaan se ei ole mitenkään erikoinen. Aseiden äänet kuulostavat aidoilta ja taistelun äänet ovat niin ikään autenttisen kuuloisia.

Pääosa Medal of Honorin tehtävistä suoritetaan sissinä, apua ei juurikaan pelaajalle anneta. Tämä on sääli, sillä pari pelissä olevaa apujoukkojen avustuksella läpäistävää tehtävää antavat hienon kuvan rintamatovereiden tekoälystä. Ne osaavat piiloutua, hakeutua lääkintämiehen luo loukkaannuttuaan, ja hermostuksissaan ne eivät saa kunnolla ammuttua. Taistelussa apulaisten panos on parhaimmillaan huomattava. Kavereihin voi taistelussa luottaa, joskin niiden kohtalona on lähestulkoon poikkeuksetta jäädä rumentamaan tilastoja - kylminä poikina, tietenkin. Allied Assaultin pohjalla hyrräävän Q3:n pelimoottorin ansiosta tiimikavereista on tehty inhimillisen näköisiä. Jokaisella on oma naamansa, ja ne ovat muutenkin joukosta helposti erottuvia yksilöitä. Mikäli tiimitoveri kuolee, tekee usein mieli ladata aikaisempi tallennus, jotta saman kohdan voisi päästä läpi kokonaan ilman menetyksiä. Tämä jos mikä kertoo, että rintamatovereiden toteutus on onnistunut hyvin. Valitettavasti tiimiläiset seuraavat joissain kentissä orjallisesti ennalta määritettyjä waypointteja. Tämä lyhentää keskivertokaverin elinikää huomattavasti, sillä kulman takaa esiin pomppaava sotilas on väijyville vihollisille helppo saalis.

Pelin asekavalkadi on laaja. Pistoolejakin löytyy useampaa sorttia ja äänenvaimentimella varustettu malli on joidenkin tehtävien onnistumisen kannalta jopa pakollinen. Mukaan on ahdettu parikin kappaletta tarkkuuskiväärejä sekä puoliautomaattikivääri. Lukuisista puutteistaan huolimatta näpsä Thompson-konekivääri löytyy valikoimasta, samoin pari rynnäkkökivääriä. Jopa perinteisesti huonon pelin merkkinä esiintynyt sinko on saatu ahdettua mukaan. Avainasemassa sinko on tankkien tuhoamisessa, vaikka sillä hoituu näppärästi myös tiiviisti pakkautunut jalkamiesjoukko. Kun singon panoksia löytyy matkalta melko rajoitetusti, kannattaa turhaa räiskimistä varoa. Yksinpelissä kaikki aseet mahtuvat kyytiin samalla kertaa, moninpelissä tämä ei onneksi ole mahdollista.

MOHAA erottelee hahmoista useita eri osumisalueita. Pirteäkään sarja jalkoihin ei välttämättä tapa, mutta usein yksi päähän osunut luoti pudottaa päänäyttelijät ja show on nopeasti ohi. Soldier of Fortunesta tuttuja käsien irtoamisia ei Allied Assaultissa ole, vaan osuma-alue vaikuttaa vain laukauksen tehokkuuteen. Kun pelaaja itse saa osuman, heilahtaa tähtäys hetkeksi aivan vinksalleen. Tämä on ehdoton realismin päännosto, ja tuo samalla peliin lisää haastetta. Pienempikin vihollisjoukko muodostaa aivan uudenlaisen uhan, kun oma tähtääminen muuttuu lähestulkoon mahdottomaksi ensimmäisen vastaanotetun luodin jälkeen. Mikäli vihollisryhmä pääsee vielä tämän jälkeen jatkamaan tulitusta, tipahtaa varsinkin hard-vaikeustason valinnut pelaaja varmasti.

Kentät ovat MOHAAN ehdoton vahvuus. Ne eroavat piristävästi toisistaan, ja maan tasalle pommitettujen kaupunkien yleisilme on juhlavan surullinen. Kun taitavat viholliset osaavat vielä käyttää hyväkseen näitä rakennuksien koloja, jää pelistä väkisinkin hyvä jälkimaku. Tätä jälkimakua jäytävät ainoastaan putkimaiset kentät ja valmiita uria pitkin kohti kuolemaa tallustelevat sotilaskaverit. Vaikutelma putkessa etenemisestä korostuu muuten hienoissa ulkoilmakentissä. Putkimaisuuden lisäksi muuten niin älykkäästi toimivien rintamatovereiden kulku valmiita kiskoja pitkin jättää jälkeensä huonot muistot. Parista puutteesta huolimatta Medal of Honor: Allied Assault on erinomainen peli. Mikäli 3D-räiskinnät ollenkaan kiinnostavat, kannattaa Allied Assaultiin tutustua välittömästi.

Moninpelistä tulossa oma arvostelu pian.

- Jarmo Pitkänen
24.5.2002