Jon von Canaghemin roolipelisarja Might & Magic sen kuin vaan pitenee. Day of the Destroyer, kuten kaikki edellisetkin, sijoittuvat fantasiamaisemiin. Pelit ovat olleet varsin tuttuja tietokoneropeiluja, onhan niissä ollut kaikki tutuimmat piirteet koulutuspaikoista hahmojen kehitykseen, aina ihan ensimmäisestä osasta lähtien. Tietenkin tarkoitus on estää yksin tai ryhmässä maailman tuhoutuminen, mikä onnistuu vain taisteluja käymällä. Miten kekseliästä.

Day of the Destroyer on nyt kolmas peräkkäinen M&M, joka käyttää samaa pelimoottoria. Valitettavasti moottoria on kierrätetty ilman sen suurempia muutoksia. Oikeastaan ainoa maininnan arvoinen päivitys on 3D-tuen lisääminen kuudennen ja seitsemännen osan välissä. Pelisarjan grafiikka ei ole missään vaiheessa ollut mitään huippukamaa, eikä se ole sitä nytkään. Nykystandardien mukaan grafiikka onkin lähinnä rumaa, ja tuntuu putoavan koko ajan enemmän ja enemmän kehityksen kelkasta, mitä pidemmälle pelisarjassa päästään. Grafiikka on silti toimivaa ja paikoitellen näkee ihan komeitakin yksityiskohtia.

Äänimaailmakaan ei yllätä, ei positiivisesti jos ei nyt negatiivisestikaan. Samoja tuttuja ääniä on kierrätetty jo edellisissäkin osissa. Lähinnä ne ovatkin mitään sanomattomia kolahduksia ja yninöitä. Musiikit ovat paikoitellen jopa hyviä, mutta niistäkin löytyy rimanalituksia.

Juonen selostamiseen saakka peli pysyttelee vielä juuri ja juuri riman yläpuolella. Pelisarjan peleissä juoni on aina ollut tärkeässä osassa. Sitä on oikeasti joutunut pohtimaan pelien aikana ja joskus jopa tuntuu kuin itse oikeasti seikkailisi pelin maisemissa juonen käänteitä selvittelemässä.

Seikkailu alkaa Dagger Wound -saarilta, joita kiusaavat merestä yllättäen noussut tulivuori ja merirosvojen yllätyshyökkäykset. Piraatit ovatkin vallanneet saaren, ja yksi tehtävistä on näiden pilkkominen. Aluksi aloitetaan yksin, mutta eipä kauaa tarvitse hortoilla kun jo ensimmäiset apujoukot liittyvät seurueeseen. Eipä tarvitse montaa kertaa arvata, että maailma on jälleen pelastettava. Tyypilliseen M&M-tapaan tässäkin osassa vastaillaan vanhojen osien avoimiksi jääneisiin kysymyksiin ja jätetään taas uusia vastaamatta, täytyyhän jatko-osiinkin sentään jotain keksiä. Kuitenkin olen sitä mieltä, että pelistä pitäisi karsia pois turhaa hack'n'slashia, jotta juoni saisi enemmän näkyvyyttä.

Varsinaisen pääjuonen lisäksi on pienempiä lisäjuonia, joita selvittelemällä voi saada esimerkiksi vähän normaalia suurempia rahasaaliita. Valitettavasti varsinaiset tehtävät ovat tyypillisiä mene, hae, puhu -tehtäviä ja juoksenteluja. Onneksi edes muutama vähän vaihtelua tuova virityskin on tarjolla. Hyvä asia on myös se, että edellisistä osista tutut massiiviset linnat yms. on nyt pienennetty ihan sopivan kokoisiksi paikoiksi, joista voi jo jopa jotain löytääkin. Harmi vain, että kaikki paikat tuntuvat aina olevan örkkien vallassa. Noh, ei siinä mitään, mutta kun örvelöitä on aina niin hel*etisti ettei aina oikein innosta alkaa kaikkia paloittelemaan.

Aloitushahmo voi olla joko ritari, minotauri, vampyyri, tumma haltia, peikko tai ruumiinmanaaja (necromancer). Myöhemmin pelin aikana tulee vastaan myös pappeja sekä lohikäärmeitä. Kerrallaan ryhmässä voi olla max. viisi hahmoa. Luokat ovat toisiinsa verrattuina melko tasaisia. Ainoa selkeästi edukseen esiintyvä hahmoluokka on lohikäärme.

Ja jotta peli olisi roolipeli sen varsinaisessa tarkoituksessaan, täytyy mukana olla tietenkin myös hahmojen kehitystä ja kokemuspisteiden keräilyä. Kun pisteitä on kerätty riittävästi, voi sännätä koulutuspaikkaan, jossa sitten pisteet muutetaan lopulta taidoiksi. Joka tason noususta saa muutaman kykypisteen, joita voi käyttää minkä tahansa osatun kyvyn parantamiseen. Jokainen hahmoluokka ei voi tietenkään oppia kaikkea, vaan erikoisen hyväksi voi tulla vain muutamilla taidoilla. Oppimista pelissä riittääkin, sillä eri haarniska- ja asetyypeillekin on aina omat taitonsa.

Edellä mainittu seikka on sekä hyvä että huono juttu. Tuntuu välillä nimittäin aika turhauttavalta ottaa mukaan joku nimellisesti parempi hahmo vanhan tilalle, kun sen joutuu kuitenkin taas kouluttamaan alusta saakka uudelleen. Pidemmän päälle tylsää.

Taistelu on todellakin omalaatuinen. Taistelun tiimellyksessä voi nimittäin milloin tahansa muuttaa pelin reaaliaikaisesta vuoropohjaiseksi tai päinvastoin. Periaatteessa ihan hyvä idea, mutta käytännössä se ei valitettavasti toimi. Eikä vähiten lukuisten huijausmahdollisuuksien takia. Ja koska nämä huijausmahdollisuudet tuntuvat olevan pelissä ihan tarkoituksellisesti, vaikuttaa vähän siltä että vaikeutta on haluttu keinotekoisesti lisätä mielettömillä monsterilaumoilla, joiden koolla ei tunnu ajoittain olevan mitään rajaa. Asiaa vain pahentaa vastustajien onneton tekoäly. Esim. nurkan takaa saa yleensä aivan vapaasti hakata kaveria, ilman että se huomaa mitään näköesteen (lue: seinän tms.) takia. Onnetonta...

Ainoa positiivinen asia on se, että myöhemmin pelin kuluessa saa kunnon massatuholoitsuja, joita käyttämällä saa grillattua suuretkin parvet lähestulkoon kerralla.

Aluksi grafiikka tuntui aivan onnettomalta, mutta ajan kuluessa siihenkin tottui. Eniten jäivät harmittamaan taistelujen huijausmahdollisuudet surkean tekoälyn takia. Mutta jotta ei aivan haukkumiseksi menisi, löytyy pelistä positiivisiakin asioita. Hahmojen kehittymisen seuraaminen on ihan hauskaa, ja kun kunnolla pääsee vauhtiin, ei ylettömästä vastustajien hakkaamisestakaan ole niin paljon haittaa kuin aluksi kuvitteli. Joka tapauksessa peli ei yllä paljoa yli keskinkertaisen. Might & Magic -pelisarjaan kaivataan todellakin jo jotain aidosti uutta.

DotD:ssa on myös hauska, jo M&M seiskassa nähty Magic the Gathering -kopio, korttipeli Arcomage. Peli on sinänsä ihan mukava ajanviete, missä yritetään tuhota vastustajan torni lätkimällä vuorotellen kortteja pöytään.

- Tomi "Tomppa" Salmi
19.2.2001